SUSAN FLETCHER: Noidan rippi

Kävin viikon alussa kirjastossa ja aikani kierreltyäni mukaani tarttui Susan Fletcherin Noidan rippi ja David Eddingsin Kiven vartija. Joskus tämän vuoden alussa lainasin Fletcherin Meriharakat teoksen, mutta en onnistunut lukemaan sitä loppuun. Jokin hänen tyylissään ei vain kolahtanut ja kielikin tuntui hieman vaikeaselkoiselta. Olin kuitenkin lukenut niin monia ylistäviä arvosteluja Noidan ripistä, että päätin lainata sen ja katsoa tulisiko lukemisesta yhtään mitään.

Noidan rippi sijoittuu 1600-luvun Englantiin ja Skotlantiin, jossa siihen aikaan noitavainot kävivät kuumimmillaan. Melkein ketä tahansa saatettiin syyttää noituudesta ja tuomita kuolemaan. Kirjan päähenkilö Corrag on koko ikänsä ollut muiden ihmisten syrjimä ja noidaksi kutsuttu. Hänen äitinsäkään ei ole kokenut paljon parempaa kohtelua, mutta silti he viettävät mukavaa elämää Englannin pohjoisosassa Hexhamissa. Corragin kylässä alkaa kuitenkin tapahtua kummia ja teot pistetään tietenkin noidan syyksi. Yhtenä yönä Corragin elämä ottaa uuden suunnan hänen lähtiessä luoteeseen pakoon kyläläisten vainoja. Hän päätyy Skotlannin ylämaille Glencoe nimiseen paikkaan. Siellä Corrag tuntee olevansa vihdoinkin kotona, mutta kun kaikki tuntuu olevan hyvin maailma näyttää taas pimeän puolensa.

Luettuani kirjaa jonkin verran meinasin jättää sen kesken. Fletcherin kieli tuntui niin monimutkaiselta ja en oikein päässyt tarinaan mukaan sen takia. Päätin kuitenkin urheasti lukea kirjaa eteenpäin ja yllätyinkin iloisesti. Kirjan päästyä toiseen osaan se muuttui täysin. Tekstissä alkoi olla jotain tolkkua ja tarina imaisi mukaansa. Corragin tarina oli niin mielenkiintoinen, etten voinut olla laskematta kirjaa pois käsistäni.

Olen aina pitänyt kirjoista joissa on kunnollinen draaman kaari. Tässä kirjassa sitä ei ollut, mutta se ei haitannut. Noidan ripissä tärkeintä ei oikeastaan ole mitä tapahtuu tarinassa vaan se mitä Corrag tai hänen äitinsä sanoo. Kirjassa oli niin paljon paikkansa pitäviä elämän viisauksia ja opetuksia, että ihminen joka sen lukee, ei voi olla miettimättä omaa tapaansa elää. Minut kirja ainakin laittoi miettimään ja luulen, että kasvoin ainakin vähän ihmisenä luettuani teoksen.

On jotenkin kovin vaikeaa kirjoittaa hyvä arvostelu kirjasta, joka teki niin voimakkaan vaikutuksen. En ole pitkään aikaan lukenut sellaista kirjaa, jonka voisin sanoa muuttaneeni elämäni. Tuntuu myös, että on vaikeaa enää lukea mitään kirjaa tämän teoksen jälkeen, sillä se taitaa jättää kovin monet varjoonsa.

★★★★★

RIIKKA PULKKINEN: Totta

Tämä kirja on odottanut lukemista jo monta monta kuukautta, mutta päätin nyt vihdoin päästä sen odotusjonosta. En edes oikeastaan suunnitellut lukevani sitä vaan päätin vain lukaista jotain, koska en pystynytkään vielä lukemaan Cornwellin Viimeistä kuningaskuntaa.

Odotukseni kirjan kohdalle eivät olleet kovinkaan korkealla vaikka se taisikin olla Finlandia ehdokkaana.

Kirjan pääosassa toimii oikeastaan kaksi perhettä: monta vuotta naimisissa olleet Martti ja Elsa sekä heidän tyttärensä Eleonoora ja hänen perheensä. Elsa on tunnettu ja arvostettu psykologi, joka saa yhtäkkiä syöpä diagnoosin. Tauti on edennyt jo niin pahaksi, ettei parantumisen mahdollisuutta ole ja Elsa saakin vain muutaman kuukauden elinaikaa. Elsan aviomies Martti oli ennen tunnettu taidemaalari, mutta hän on jo ajat sitten jättänyt maalaamisen. Elsan kuoleman odotus tuo Martin mieleen kauan vaietun salaisuuden Eevasta, joka toimi 1960-luvulla perheessä lastenhoitajana. Elsakaan ei ole Eeva unohtanut, vaan kertoo hänen tarinansa Eleonooran tyttärelle Annalle, jonka elämä on kovin samanlainen.

Kirjan mielenkiintoisinta antia oli Eevan tarina. Kirja liikkui kahdessa ajassa: menneessä 1960-luvulla, kun se kertoi Eevan tarinaa ja nykyajassa, kun tarinan keskiössä oli Elsan sairaus tai Annan huolet. Lukemisen jälkeen mieleeni tulikin ajatus, että kirja olisi ollut tuhat kertaa kiinnostavampi jos kirja olisi ollut pelkkää Eevaa. Nykyaikaan sijoittuvat luvut tuntuivat välillä todella puuduttavilta. Annan rakkaushuolet, Eleonooran ahdistus äidin kuolemasta ja Martin mietteet eivät oikein jaksaneet kiinnostaa.

En myöskään pitänyt Pulkkisen kielestä joissakin kohdissa kirjaa. Mieleeni tulivat lukion esseet ja oppilaat, jotka koettivat epätoivoisesti tehdä opettajaan vaikutuksen.

Eevan ja hienon maalaismaiseman kuvauksen takia, joka sai aikaan suuren kaipuun lämpimiin kesäpäiviin ja mökkimaisemiin, hellyn antamaan kirjalle kolme tähteä.

★★★

SUZANNE COLLINS: The Hunger Games

Sain vihdoin ja viimein luettua yhden tämän hetken puhutuimmista tapauksista eli The Hunger Games (suom. Nälkäpeli) kirjan! Olin jo kauan odottanut pääseväni lukemaan sitä, mutta kiireiltäni en löytänyt aikaa siihen. Teos on nyt myös ajankohtainen siitä tehdyn elokuvan ansiosta.

THG sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen paikkaan nimeltä Panem, joka sijaitsee tuntemamme Pohjois-Amerikan raunioissa. Panem koostuu pääkaupungista nimeltä Capitol ja kahdestatoista muusta alueesta, jotka tuottavat kukin erilaisia hyödykkeitä. Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen on kotoisin vyöhyke numero kahdestatoista, jossa pääelinkeinona on hiilen louhinta. Panem ei kuitenkaan ole ihan tavallinen valtio, sillä se järjestää joka vuosi Nälkäpeli nimisen kilpailun

johon osallistuu yksi poika ja tyttö jokaiselta vyöhykkeeltä. Kuten arvata saattaa Katniss Everdeen päätyy mutkan kautta peliin mukaan edustamaan omaa vyöhykettään leipurin pojan Peeta Mellarkin kanssa. 

En halua paljastaa liikaa juonta, mutta moni varmasti jo tietääkin Nälkäpelin idean. 24 kilpailijaa viedään pelintekijöiden tarkasti laatimalle alueelle, jossa he taistelevat kunnes jäljelle jää vain yksi.

Pidin kirjasta yllättävänkin paljon. Pidin sen hillitystä huumorista, joka oli aina oikeassa kohdassa, muutamasta koskettavasta kohdasta, joissa omakin silmäkulma hieman kostui sekä lopun yllättävästä käänteestä, joka tosin on välttämätön tarinan jatkon kannalta. Eniten pidin kuitenkin kirjan toisesta päähenkilöstä Peeta Mellarkista. Collins ei heti alkuun paljastanut mikä Peeta on miehiään ja lukija saikin pitkään pähkäillä onko hän hyvä vai paha. Hän herätti myös paljon enemmän sympatioita kuin Katniss, joka itselleni jäi hieman etäiseksi.

Tosin ei kirja aivan virheetön ollut. Monet kohdat olivat hyvin ennalta arvattavia, kuten esimerkiksi kuka tulee voittamaan Nälkäpelin. Ennen kirjan lukemista kuultuani monesta eri paikasta mistä kirjassa oikein on kyse mieleeni tuli myös ajatus, että muistuttaapa kirja kovin Koushun Takamin Battle Royale teosta. Lukiessani kirjaa huomasin yhtäläisyyksien vain lisääntyvän ja myös THG:n englanninkielisillä wikipedia sivuilla on juttua tästä yhdenmukaisuudesta.

The Hunger Games oli kuitenkin hyvin viihdyttävä ja mukaansa tempaava lukukokemus, johon oli ilo tutustua. Odotan jo innolla mitä Nälkäpelin toinen osa tuo tullessaan.

★★★★

JOHANNE HILDEBRANDT: Freija

Pitkän lukemistauon jälkeen päätin lukea kirjan, joka sattui tupsahtamaan eteeni kun selailin

vuoden alussa Akateemisen kirjakaupan kirja-ale lehteä. En ollut koskaan kuulut Hildebrandtista, mutta nähdessäni kirjan nimen Freija, en voinut vastustaa kiusausta tutustua siihen tarkemmin. Olen ollut jo pidemmän aikaa kiinnostunut Skandinavian uskomuksista ennen kristinuskon saapumista tänne pohjolaan ja Freijahan on Skandinavian mytologian yksi tärkeimmistä jumalattarista.

Kirjailijan omia sanoja lainaten: "Tarina on keksitty, mutta perustuu osin ikivanhoihin myytteihin. Ympäristö ja ihmisten usko -- on kuvattu mahdollisimman tarkkaan todellisuuden mukaan.".

Freijan tapahtumat sijoittuvat noin 2700 vuoden taakse pronssikauteen, jolloin kirjan päähenkilö on noin 20 -vuotias nuori papitar, jonka Kuunjumalatar on valinnut itselleen. Tämä tekeekin Freijasta erittäin arvostetun papittaren ja moni toivoo hänestä seuraava ylipapitarta kun hänen tätinsä Gullveig kuoltua. Freija on arvostettu myös syntyperänsä takia, hän on kotikylänsä Vanaheimin kuningattaren Åsen tytär.

Näistä lähtökohdista voisi luulla kirjan kuvaavan Freijan loisteliasta elämää erilaisten riittien keskellä, kun hänen äitinsä kansa palvoo häntä. Näin ei onneksi ole. Freija on koko elämänsä elänyt vaatimattomasti tätinsä hoivissa kouluttautuessaan papittareksi. Vanaheimin rauha alkaa kuitenkin järkkyä, kun alkaa levitä tieto vieraasta kansasta, joka ryöstää ja tappaa kokonaisia kyliä.  Vieraan kansan kerrotaan omaavan yliluonnollisia kykyjä, he pystyvät muuttuman karhuiksi ja heillä on ennen näkemättömiä aseita. Kuningatar Åse ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan päättää lähettää ylipapitar Gullveigin, hänen apurinsa ja Freijan tutkimaan tilannetta ja neuvottelemaan rauhaa. Tästä matkasta lähtien Freijan elämä ei ole enää entisensä. Hän joutuu tekemään valinnan Vanaheimin ja rakkauden välillä.

Ajattelin pitkään lukiessani antavani kirjalle vain kaksi tähteä, sillä siinä oli monia asioita jotka häiritsivät minua ja tuntui, ettei kirjalla vain ole sitä jotain. Kirja pääsi vauhtiin vasta puolenvälin paikkeilla, henkilöt jäivät hieman etäisiksi ja teos ei vienyt mukanaan. Mietin monta kertaa kirjan kesken jättämistä sillä ajattelin, ettei se ehkä ole oikea kirja tähän hetkeen.

Nyt muutama tunti kirjan lukemisen jälkeen olen kuitenkin muuttamassa mieltäni. Ajatukseni pyörivät edelleen kirjan loppupään tapahtumissa ja kirjan päähenkilöt Freija ja Tor tuntuvat melkein todellisilta ihmisiltä. Pystyn hyvin kuvittelemaan mielessäni miten he ovat joskus tuhansia vuosia sitten eläneet muinaisen Ruotsin alueella, vaikka he ovatkin vain myyttisiä hahmoja. Voi olla, että keväinen auringonpaiste sai minut pehmenemään, mutta mikäs sen parempaa kuin lukea ulkona luonnon keskellä tarinaa Skandinavian muinaisista jumalista.

Kirja kuuluu Valhallan tarinoita –sarjaan, joka koostuu kaiken kaikkiaan kolmesta teoksesta: Freija, Idun ja Saaga. Olen ajatellut joskus tulevaisuudessa lukea läpi loputkin sarjasta, mutta ajankohta on vielä avoinna.

★★★

Kiirettä pitää

Nyt kun olen saannut ensimmäisen virallisen lukijan, niin ajattelin kirjoittaa pienen tiedotteen :)

Arvosteluja ei ole tullut nyt yli kahteen kuukauteen, koska olen joutunut viettämään aivan liikaa aikaa koulukirjojen parissa. Onneksi se kidutus on kohta ohi ja pääsen taas lukemaan muutakin kuin psykologiaa ja matikkaa! Olenkin suunnitellut tilaavani adlibriksestä kolme uutta kirjaa, jotka ovat:

- Suzanne Collins - The Hunger Games
- Kate Morton - The Distant Hours
- Bernard Cornwell - Viimeinen kuningaskunta

Näistä kirjoista on luvassa arvosteluja huhtikuusta eteenpäin! Kirjahyllyssä tosin odottaa jo valmiiksi iso kasa lukemattomia kirjoja, kun vuoden alussa innostuin hieman Akateemisen kirjakaupan kirja-alesta.

EEVA TENHUNEN: Mustat kalat

Liisa saa kesätyön Olavinlinnasta, jossa hänen koulukaverinsa ovat olleet töissä jo jonkin aikaa. Linnassa työskentelee kesän aikana myös tutkijaryhmä, johon kuuluu Liisan ihailema tohtori Karsten. Liisa on innoissaan jälleennäkemisestä, sillä opiskeluvuoden aikana kaverusten välille syntyi luja side. Jo ensimmäisenä päivänään linnassa Liisa kuitenkin huomaa, että tilanne on muuttunut. Rakastavaiset Inkeri ja Kari ovat eronneet, ja kaikki tuntuvat vihaavan Karin uuta heilaa Kirstiä. Pian Kari ja Kirsti juhlivatkin kihlajaisiaan kakku kahvein oppaiden taukotilassa. "Iloinen" päivä muuttuu kuitenkin dramaattisesti, kun Kirsti löydetään kuolleena linnan Kummitushuoneesta.

Suunnitelmanani oli oikeastaan lukea Eeva Tenhusen "Nuku hyvin, Punahilkka", mutta harmikseni kirjastosta ei sitä löytynyt, joten lainasin hänen esikoisteoksensa. En oikeastaan tiennyt mitä odottaa dekkarilta, joka on kirjoitettu '60-luvulla ja jonka pääosassa on yliopistossa historiaa opiskeleva nuori tyttö. Suurin mielenkiintoni kuitenkin kohdistui kirjan tapahtumapaikkaan, eli Olavinlinnaan.

Kirjan tapahtumapaikka toi tapahtumiin tietynlaista lisämysteeriä ja Tenhunen yritti vielä saada draamaa teokseensa sijoittamalla tapahtumat erityisen myrskyisään kesään. Henkilöitä riitti myös moneen lähtöön ja yllättävän monesta kerrottiin muutakin kuin pelkkä nimi. Tosin välillä oli vaikea seurata kenestä oli kyse, koska kavereiden kesken käytettiin etunimiä ja poliisitutkinnan alettua henkilöt esiintyivät hyvin usein sukunimillänsä. Juonenkäänteistä ei myöskään ollut pulaa, mutta kaikista koukuista huolimatta arvasin murhaajan jo puolenvälin jälkeen.

Koska olin arvannut murhaajan jo hyvissä ajoin, kirjan loppu tuntui hyvin puuduttavalta. Tenhunen oli päättänyt laittaa kirjansa loppuun Agatha Christiemäisen lopetuksen, jossa poliisi paljastaa kaikille yhteisesti murhaajan mutta ennen sitä kovistelee muutamia epäilyksen alla olleita.

Kirjassa oli paljon hyvää ja muutamilla parannuksilla siitä olisi varmaankin jäänyt mieleenpainuvampi lukukokemus, mutta muuten Mustat kalat oli ihan mukava välipala.

★★★

AGATHA CHRISTIE: Salaperäiset rukiinjyvät

Yritys pomo Rex Fortescue kuolee yllättäen ja kuolinsyyksi varmistuu taksiini myrkytys. Uhrin taskusta löytyy myös kasa rukiinjyviä, joille kukaan ei tunnu keksivän selitystä. Komisario Neele alkaa tutkia tapausta ja pääty sen johdosta herra Fortescuen kotiin Marjakuusimajaan. Taloon täynnä mitä erilaisimpia ihmiskohtaloita ja kaikilla tuntuu olevan jonkinlainen motiivi talon isännän murhaan. Neelen urakka kuitenkin kasvaa, kun murhaaja jättää jälkeensä vielä kaksi muuta uhria. Onneksi älykäs neiti Marple sattuu paikalle ja auttaa komisario Neeleä ratkaisemaan tapauksen.

TV1 on jälleen alkanut näyttämään neiti Marple elokuvia, joten minun oli aivan pakko lukaista jokin Christien kirja. Luku intoani kuitenkin alkoi vähän ennen puoltaväliä häiritä se kun tajusin, että olin joskus nähnyt kirjan elokuva version. Onnekseni en kuitenkaan muistanutkuka murhaaja loppujen lopuksi oli.

Tätä ennen olin lukenut vain yhden Agatha Christien kirjan (Eikä yksikään pelastunut), josta pidin todella paljon ja myös elokuvat ovat olleet mielestäni hyviä. Joten odotin pääseväni nyt kirjan kautta Christien ihmeelliseen maailmaan, mutta petyin kuitenkin pahasti. Ensinnäkin aloin hieman epäillä kirjan puolivälin lähestyessä että onko kyseessä todella neiti Marple romaani, sillä häntä ei ollut kirjassa mainittu vielä kertaakaan. Marple kuitenkin ilmestyi mukaan, mutta hänen osuutensa kirjassa oli hyvin pieni. Olin odottanut pääseväni lukemaan enemmän Marplen mietteitä, mutta sen sijaan Christie näytti panostavan komisario Neeleen. Suurin osa kirjan henkilöistä jäi muutenkin pinnallisiksi, jolloin oli vaikea päästä kirjaan mukaan.

Vaikka vaikuttaakin siltä, ettei Salaperäiset rukiinjyvät ole Christien parhaimmistoa, täytyy silti myöntää että juoni oli hyvin rakennettu. Muuta hyvää en sitten oikein keksikään.

★★